Matkakertomus

1. Omalla rannalla

Ensimmäinen muistikuvani Maiju Salmenkiven "Rannalla"-teoksesta on se, kun tunnistin viittauksen James Whalen elokuvaan 'Frankenstein' ja kuinka pystyin samaistumaan tähän aihevalintaan taiteilijana, jolla on tapana hakea inspiraatiota elokuvista ja muista jo olemassa olevista tarinoista. Kuvan tarkempi tutkiskelu alkoi luonnollisesti synnyttää erilaisia mielikuvia ja kysymyksiä siitä, mitä taiteilija on itse lisännyt teokseen verrattuna sen lähdemateriaaliin ja miksi. Ryhmämme jakoi kokemuksia vaikeista asioista ja ahdistavista mielikuvista jo alusta asti, mikä tietysti vahvisti myös omaa kokemusta tästä kolkkotunnelmaisesta teoksesta. Jyrkkiä poikkeamia ei tulkinnoissa esiintynyt, joten mikään ei toisaalta haastanut katsomaan teosta eri näkökulmasta.

Visiitti originaalin äärellä muutti käsitystäni hyvin hienovaraisesti, mutta silti merkittävästi. Teoksesta välittyi uusi, positiivisempi tunnelma kuin erityisesti väreille epäoikeutta tehneestä reproduktiosta. Olin edelleen samaa mieltä, mitä tunteita ja olotiloja teos kuvastaa, mutta sen vire muuttui pohjimmiltaan toiveikkaammaksi. Myös ryhmässä tämä oli huomioitu, mutta ei välttämättä yhtä mielekkäällä tavalla kuin itse tämän koin. Tuntemus alkuperäisen elokuvan kohtauksen kanssa oli alati pinnalla mielessäni, mutta en missään vaiheessa tyytynyt vain ajattelemaan, että Salmenkivi kertoisi täsmälleen samaa tarinaa kuin elokuva, vaikka hahmot ja tilanne olisivat samat.

Omassa kuvallisessa tulkinnassani pyrin kiteyttämään sekä ryhmässämme esiintyneitä sovelluksia teoksesta, että myös vastareaktioita näistä tunteista. Teos herätti mielikuvia synkistä ja painavista asioista, kuten kuolemasta, yksinäisyydestä, syrjäytymisestä ja jopa lasten hyväksikäytöstä, joista valitsin itselleni oleellisimman, yksinäisyyden, tulkintani keskipisteeksi. Teokseni toinen merkitys ei olisi ehkä edes syntynyt ilman näitä seikkoja ja ryhmässä kummunneita mielleyhtymiä, sillä koitin nimenomaan hakea erilaista lähestymistapaa teoksen tulkitsemiseen: mitä, jos Salmenkivi on tehnyt teoksen vain omaksi huvikseen kiinnostuksestaan Frankensteinin hirviöön ottamatta varsinaisesti kantaa mihinkään? Yhtä lailla en itsekään kokenut kertovani (ensisijaisesti) pahoinvoinnista tai muusta vastaavasta teoksellani, vaan tein sen puhtaasti siksi, koska pidin sen tekemisestä ja halusin nähdä, miltä tämä aihepiiri näyttää minun kädenjäljestä syntyneenä.

Taiteilijoiden kiinnostusta pop-kulttuuriin koitin ilmentää liittämällä tulkintaani suoran viittauksen John Romitan Hämähäkkimiehestä.(http://images2.fanpop.com/images/photos/7200000/-SPIDER-MAN-NO-MORE-marvel-comics-7213909-450-662.jpg)

Omaa tulkintaani esitellessä huomasin myös, että muut katsojat keksivät monipuolisemmin merkityksiä teokselle kuin minä itse. Mikäli Salmenkivi on itse jättänyt teoksensa yhtä avoimeksi tulkinnoille, antaisin mieluusti päätösvallan tulkinnasta katsojalle. Noin yleensä koen kuitenkin kummallisena ajatuksen, että jollakulla olisi ensisijainen tulkintavalta taideteoksen suhteen: ikään kuin joku olisi etuoikeutettu taiteeseen.

Taiteilijan biografiaa tehdessä huomasimme, että muissakin teoksissaan Salmenkivi otti vaikutteita olemassa olevia elokuvista, saduista ja kuvataiteesta, ja teki näistä omat versionsa. Tämä niukka informaatio ja oma kuvallinen tulkintani määrittelivät kokemukseni tästä klassisen Universal-hirviön kunnianosoituksesta siksi, mitä se on tällä hetkellä.

Kaikki tämä on muovautunut kimpuksi mahdollisia käsityksiä ja tulkintoja, joista en tuomitse yhtäkään vääräksi. Suurin ero ensinäkemän ja tämän hetken välillä on lähinnä se, että kokemus on nyt hyvin paljon monipuolisempi, eikä vain se, että ollaan siirrytty yhdestä ehdottomasta totuudesta toiseen.

Merkittävimmät hetket koin originaalin ja ensimmäisen kuvallisen analyysin äärellä. Se ei ainoastaan muuttanut omaa kuvaani teoksesta, vaan tuli pitämään sen vielä pienen etäisyyden päässä muiden ryhmämme jäsenten tulkinnoista. Todellisen huipun matka koki kuitenkin teosten esittelytilaisuuksissa, joissa epämuodollinen jakaminen ja yhdessä oleminen nousivat pääosaan.

2. Kuvamatkan anatomia

Kuvamatkan tapaista kokemuspohjaista opetusta olisi ideaalista saada omaan opetukseen tulevaisuudessa. Kuvamatkaa on helppo soveltaa eri tilanteisiin: vaikka näin monen kuukauden mittaista rupeamaa on vaikeaa sovittaa muun kuvataideopetuksen keskelle, siitä voi ottaa osia, kuten tätä omakohtaista ja vapaamuotoista tarinankerrontaa teoksen herättämistä tunteista, joita voisi mielestäni käyttää ihan hyvin jo alakoulussakin. Pakollista ei tietenkään ole osata syväanalysoida ja laittaa kontekstiin, mutta kun vain imee taidetta itseensä ja todella kirjoittaa ylös, mitä taideteos merkitsee itselle, sekin auttaa tunnistamaan, miten näitä tuntoja ja havaintoja syntyy. Marjo Räsänen (2000, 14) mainitsee, että suuri osa tiedostamme pysyy 'hiljaisena' ja sanat ovat eräs keino ilmaista tällaista tietoa.

Toinen oleellinen tekijä kokemuksellisessa oppimisessa on juurikin teoksen äärellä opittujen asioiden soveltaminen omaan kuvalliseen tulkintaan ja tätä myötä myös käytännön elämään. Räsänen käyttää tästä nimitystä transfer. Myös aikaisempien kokemusten merkitystä ja omaa henkilöhistoriaa korostetaan, sillä ne vaikuttavat siihen, mitä oppija havaitsee. Koska tällainen käytäntö voi myös rajoittaa oppimista, haasteena on luoda kokemuksia, jotka kyseenalaistaisivat vanhaa tietoa ja laajentavat omalle oppimisille asetettuja rajoja. Tämä tarkoittaa sellaisten oppimistilanteiden luomista, joissa tutkittavaa ilmiötä lähestytään erilaisten, toisiaan täydentävien ymmärtämisen ja muuntamisen tapojen avulla. (2000, 13).

Kuvamatkan osuutta kokemusten jakamisesta olisi aiheellista harjoittaa aikaisessa vaiheessa, että lapsille ja nuorille iskostuisi päähän se seikka, että oma kokemus ei ole ainoa olemassa oleva kokemus. Käytännön puolta ajatellen yläkoulussa ja lukiossa pidempimuotoiselle kuvamatkalle voi järjestää tilaa esimerkiksi kuvataiteen valinnaisista kursseista. Blogin pitämisen puolestaan voi korvata päiväkirjavihkoilla, jotka palautetaan opettajalle kuvamatkan päätteeksi. En näe ongelmaa, miksei kokemukselliseen taiteen harjoittamiseen voisi ainakin perehdyttää.

Joka tapauksessa tällainen syventyminen taideteokseen - pienissäkin määrissä - auttaa henkilökohtaisesti arvostamaan taidetta, jota ei välttämättä normaalisti edes vilkaisisi. Erilaisten tulkintojen kuunteleminen auttaa avartamaan mieltä ja näkemään asioita uudella tavalla, kuin myös tuntemaan muita ihmisiä. Samalla se edistää luonnollisesti myös toimintaa ryhmässä.

Räsänen painottaa kokemuksellisessa taiteen tulkinnassa taiteen pinnallisen tarkastelun muuttumista merkitysten ymmärtämiseksi ja esiymmärryksen muuttumista tiedoksi. Kokemusten reflektointi puolestaan johtaa toimintaan taiteessa ja elämässä yleensä, mikä edistää kykyä esteettiseen ja eettiseen arvottamiseen. Maailmankuva kasvaa. Sitä se voi todella olla, mutta henkilökohtaisesti koen, että kuvamatkan kaltainen lähestymistapa taiteen tarkasteluun voi parhaimmillaan olla niin kevyttä hauskaa kuin terapeuttista ja avartavaa ihmisen tarkastelua, joka ei ole vain keino kehittää itseään, vaan oppia kanssaihmisistä.

Kuvallinen tulkinta

Kootut merkitykset

Ryhmämme tulkintoja "Rannalla"-teoksesta yhdistää vahvasti kokemukset yksinäisyydestä, viattomuudesta, kuolemasta, vastakohdista ja kylmyydestä. Hienovaraisia poikkeamia kokemuksiin syntyi (ainakin itselläni) matkan varrella, mutta kaiken kaikkiaan tunteet ovat pysyneet samoina: originaalin äärellä ehkä jopa voimistunut.
Teos herättää (teknisen jäljen ihailun alta) hyvin negatiivisia mielikuvia. Ne ovat kertoneet meille muun muassa hyväksikäytöstä, sairaudesta ja yhteiskunnan pahoinvoinnista, mutta tarkat tarinat taustalla ovat jääneet pitkälti arvoituksiksi, vaikka ennen pitkää teokseen innoittaneen Frankenstein-elokuvan merkkikohtauskin tuli tutuksi. Tämäkin seikka on varmasti merkinnyt jotain tulkinnoissa, mutta se ei ole tullut kenenkään tulkinnan tielle: olemme pitkälti luottaneet siihen, että Maiju Salmenkivi kertoo teoksellaan omaa tarinaansa sen sijaan, että vain tyytyisi toistamaan Frankensteinia.

Vaikken kiellä yhtäkään tulkintaa, yritin hakea samalla toista, täysin vastakkaista tulkintaa teokselle, mitä pyrin myös lopullisella kuvallisella analyysilläni selittämään, ja tein tämän eläytymällä teokseen kanssataiteilijana: mikä minut ajaisi luomaan juuri tämän teoksen? Vastaus voi kuulostaa tylsältä, mutta yksinkertaisesti se, että pop-kulttuuri kiinnostaa - ja toisekseen se on hauskaa. Samaan tapaan kuin itse tykkään tehdä teoksiani hyvin usein jo valmiiksi olemassa olevien hahmojen ja aiheiden (erityisesti fiktiivisten) pohjalta, on jännittävää nähdä, miltä tutut aihepiirit näyttävät, kun ne kulkevat oman henkilökohtaisen "suodattimen" läpi. Hyväksyisin täysin, mikäli Salmenkivi olisi tehnyt teoksensa vain omaksi huvikseen. Mikäli tähän kaikkeen on uskominen, niin huikea johtopäätös on, että taiteilijat ovat itsekkäitä ja intertekstuaalisuus elää vahvana nykymaailmassa. Sen ei tarvitse silti tarkoittaa, että originaalit ideat olisivat loppuneet, eikä itsekkyyden (jos se nyt sitä on) tarvitse merkitä huonoa. Uskon, että taide pysyy aidoimpana, kun sitä tekee ensisijaisesti itselleen.

Näyttelykritiikki

"Miltä tuntuu, kun talven lumet ovat tulossa, mutta näyttelyssä hehkuu kesä?"

Näin voi lukea Korundin Kelluva maailma -näyttelyn esitteestä huoneen Kesä kohdalta. En suoraan sanottuna olisi ajatellutkaan moista nimeä ennen kuin sen kuulin. Kuitenkin aika valkea tunnelma edelleen tässä huoneessa.

Esitteellä on selvästi sarkasmin tajua.

Huone on nopealla vilkaisulla jaettuna kahteen osaan. Toinen puoli edustaa itselleni kesän elinvoimaista energiaa kirjavine "Naistentansseineen" (Kaija Kiuru, 1998) sekä lämpöä hohkavine Kahvila II ja III -teoksineen (Sakari Marila, 1978), jotka voisin helposti kuvitella vaikka jonkin jazz-levyn kanteen. Spektrumin molemmat päät ovat kuitenkin edustettuina, sillä karkeasti jaoteltuna toiselta puolelta löytyy hyvinkin viileitä värimaailmoja ja kylmävetoisia tunnelmia. Ehkä tämä edustaa juurikin niitä kesän viimeisiä hetkiä, jolloin valmistaudutaan jo uudelleen syksyyn. Silti samaistuminen näyttelyhuoneeseen ja "kesän hehkuun" jää ohkaiseksi. Teoksissa esitetyt aktiviteetit soutajineen ja keinujineen vetoavat eittämättä luonnonläheisyyteen mielikuvissa kesästä, mutta mieleeni tulee silti vain vanhan kansan kesä ja 50-lukulainen nostalgisointi. Onhan se nyt selvää, etten voi samaistua mihinkään, mistä ei löydy Nintendoa. Teija Immosen Rantapeli (1999) muoteineen ja edellä mainitut Marilan Kahvila-teokset tuovat enemmän nykyaikaisempaa ajankuvaa, johon on helpompi henkilökohtaisella tasolla uppoutua.
Huone on myös "korrektimpi" kuin esimerkiksi aggressiivisen Napeliounu Automatikan (Janne Räisänen) edustama Jatkuvuus.
Tästä huolimatta pystyn nauttimaan useimmista teoksista omina itsenään. Eihän muuten näyttelyn suosikkini, "Rannalla," tästäkään huoneesta - ja koko galleriasta - löytyisi. Koen tämän teoksen päätepisteenä näyttelylle, johon huonetta koristavat teokset johtavat. Juho Karjalaisen Soutaja tuntuu jakavan samanlaisen kalvavan haikeuden ja yksinolon, minkä Salmenkivenkin teos, mutta erilaisella lähestymistavalla. Tämä vahvistaa mielikuvaani siitä, kuinka huoneessa tunnelma siirtyy askel askeleelta laidasta toiseen: se sisältää vielä kesän lämpöä, mutta on jo selvästi kylmenemään päin.

Kulkiessani läpi näyttelyä Syksy-huoneesta Kesään, huomasin välittömästi "Talven" ja "Kevään" puutteen, joka oli korvattu Jatkuvuudella ja Ikuisuudella. Ajattelin tämän jonkinlaisena hartauteen vaipumisjaksona, jolloin asetutaan ikuisten kysymysten äärelle, kunnes tulee taas kesä. Tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä, että kyseessä olisi vain raukea olotila, jota ei tarvitse ajatella, tai että näyttelyn päättävissä Kesä-huoneen teoksissa olisi yhtään vähemmän puhuttelevaa materiaalia. Päällimmäisin ajatukseni näyttelyn suhteen oli, että kaikki teokset ovat syystä laitettu omiin huoneisiinsa, mutta loppujen lopuksi tällainen kategorisointi on turhaa, koska edelleen niin monet teokset voisivat hyvinkin olla jossain toisessa huoneessa. Uskon myös, että näyttelyn pystyttäjät ovat tästä tietoisia. Kaikella on oma paikkansa, mutta loppupeleissä kaikki ovat osana suurempaa kokonaisuutta ja kulkevat käsi kädessä.
Yhtä lailla kuin "Kesä," myös muut huoneet kaipaavat vihjeeksi nimensä, jotta niitä tulee ajateltua siinä kontekstissa. Huomattavaa on myös, että huoneet Kesä, Syksy ja Yö ovat selkeämpiä maallikolle, koska niistä on konkreettista kokemusta. Jatkuvuuden ja ikuisuuden kokemuksia ja käsityksiä harvoin jaetaan yhtä vahvasti. Gallerian jättämät tunteet yöstä ja syksystä eivät ehkä kohtaa henkilökohtaisia mielikuviani näistä aiheista, mutta mitä iloa siitä silloin olisi? On mielenkiintoista nähdä, miten ensimmäisistä ajatuksista poikkeavia tulkintoja niin kesäisistä, öisistä ja syksyistä, kuin jatkuvuuden ja ikuisuuden aiheista taiteilijoilta syntyy.

Kelluva maailma 7.9.2012-20.1.2013 Korundi

Moniaistinen tulkinta

Performanssi muutti jälleen kertaheitolla visioitani teoksesta. Tällä kertaa liikuttiin (käytän termiä väljästi, koska varsinaista liikettä performanssissa oli niin huikeasti) jossain elämän ja kuoleman välisessä limbossa. Ruumiistaan irtautuneiden sielujen huudot kaikuvat ilmassa.
Toiminta on vaistonvaraista,
vain ripaus tietoisuutta on jäljellä.
Zombiemainen tila, mutta perustunteet ovat jäljellä.
Muisto entisestä elämästä ohjaa liikkeitä.
Näkö ei ole olennaista, ääni hallitsee tunnetiloja.
Kerroksia. Haurautta ja kylmää.
Loppu lähellä. Painajainen.

Taidemuseolla & Kuvallinen analyysi

Käynti Korundin taisemuseolla originaalin äärellä ei muuttanut kokemustani "Rannalla"-teoksesta erityisen järisyttävästi. Tiesin jo teoksen muhkeat mitat, joten sen seinän valtaava olemus ei tullut puun takaa. Se ei silti vähentänyt yhtään sitä seikkaa, että tämä center piece suorastaan imaisi vierellään olleet kärpäsentahrat (teokset) sisäänsä. Tätä vaikutelmaa ei vähentänyt yhtään se, että rinnalla olleet teoksissa vallitsi kasvillisuusteemat, ikään kuin jatkeena "Rannalla"-teoksen oikealle laidalle.
Teknisistä seikoista ei löytynyt erityisemmin uusia oivalluksia / jyrkkiä eroavaisuuksia reproduktioon. Siveltimen vetoja yms. miettien pienennetty tuloste ei rehellisesti sanottuna tehnyt pahastikaan epäoikeutta alkuperäiselle. Yksityiskohdat niin taustoissa kuin hahmoissakaan (kuten esim. kasvot) eivät olleet erityisesti selvempiä suuremmassa muodossa ja paikoin selvät siveltimen vedot jopa katosivat tulosteessa. Noin muutoin teos livenä ja läheltä tarkasteltuna toi samaistuttavuutta ja oikeata käsityön makua teokseen.

Eräs hienovarainen, mutta merkittävä ero teokseen kuitenkin tuli, jota koitan ylläolevalla teoksella selittää: sen lisäksi, että teoksesta paljastui värejä, joita en osannut odottaa, teos oli ennen kaikkea vihreämpi kuin osasin kuvitella. Siinä oli enemmän elinvoimaa ja positiivisempaa energiaa kuin kylmässä printtiversiossa. Samalla valkoiset pisarat ja muut "pallot" korostuivat entisestään, mistä taas sain idean tulikärpäsistä, joita kuvassa ei näy. Tämä kuva voisi sijoittua esimerkiksi metri teoksen tapahtumapaikasta oikealle tai eri aikaan päivästä tai jotain vastaavaa. Teoksen sisäinen maailma mielessäni siis muuttui hyvinkin oleellisesti: hahmot ovat mielestäni edelleen samojen huolien äärellä (mitä ikinä ne ovatkaan, en ole vielä ratkaissut), mutta ilmassa on toiveikkuutta ja optimistisempaa värinää kuin aiemman. Päässä soiva biisikin vaihtui kerrasta.

Kollaasi

Ylläoleva kollaasi lähti rakentumaan elokuvakuvaston kautta ihan vaan luontevuussyistä. Jostain syystä 'Rannalla' toi uutena seikkana mieleen Tim Burtonin ohjaaman Ed Woodin. Täysin tyhjentävää selitystä en näin vaistonvaraiselle valinnalle osaa antaa, mutta tähän saattaa vaikuttaa se, että Ed Wood kertoo pääasiassa tositarinan, joka on kuitenkin selvästi käynyt läpi ohjaajansa näköisestä suodattimesta fiktiivisine hetkineen. Draculakaan ei liity millään lailla Frankensteiniin tai sen hirviöön, mutta ehkä aloin jollain tasolla nähdä Rannalla-teoksen hirviön elävän samassa maailmassa, tai aavistuksen verran poikkeavassa rinnakkaistodellisuudessa, missä tämä elokuva tapahtuu. Ehkä samalla lailla kuin Dracula Ed Woodissa, Frankensteinin hirviö on vain näyttelijä Rannalla-teoksessa, mutta ei kuitenkaan ole sillä hetkellä näyttelijän roolissa keinotekoisessa tilanteessa. Uskon, että Rannalla kertoo eri tarinan kuin kirjallisuuden/elokuvan Frankenstein.
Tai jotain sellaista kakkelströmiä.
Ed Woodin mustavalkoisuus (ottaen huomioon erityisesti elokuvan valmistumisajankohdan) ja Rannalla-teoksen värien vähäisyys auttoivat joka tapauksessa luomaan yhteyden teosten välille. Sataprosenttista yhtäläisyyttä en lähtisi silti hakemaan.

Hahmojen ja heidän mielenmaailman kannalta merkittävämpää kuvastoa ovat Orson Wellesin Citizen Kanesta ja Martin Scorsesen Taksikuskista lainatut kuvat. Oleellisempana keskellä on Taksikuskin päähahmo Travis Bicle, joka tunnetaan eräänlaisena (urbaanin) yksinäisyyden ruumiillistumana. Aluksi ajattelin yksinäisyyden pätevän Salmenkiven teoksen tyttöön, mutta kollaasia tehdessä huomasin, että se voi koskea myös itse hirviötä. Tätä kautta päädyin lehtileikkeisiin nykypäivän nuorten syrjäytymispulasta.
Uskon, että Maiju Salmenkiven teokseen liittyy myös jollain tavalla kuolema, mistä kumpusi idea lumisadepallosta juuri menehtyneen Charles Foster Kanen kämmenessä. Vasemmasta laidasta puolestaan kurkistaa reki, mitä yleisesti pidetään Citizen Kanen tapauksessa vertauskuvana menetetystä lapsuudesta. Näistä hain mahdollisia syitä ja taustoja yksinäisyydelle ja syrjäytymiselle.

Oikean yläkulman kuva on sarjakuvataiteilijoiden Sal Busceman (lyijykynä) ja Bill Sienkiewiczin (tussaus) käsialaa Spectacular Spider-Man -lehden numerosta 225. Kuvan tunnelma ja aihe sopi kollaasiin, eikä sarjakuvan taustoja ole välttämätöntä tuntea.

Taiteen tiedonalat

Kuvan tarkastelu on tässä vaiheessa ryhmämme jäseniltä pitkälti vapaiden assosiaatioiden, mielikuvien ja henkilökohtaisten tunteiden kautta tapahtuvaa, kuvan maailmaan sukeltamista. Kuva herätti pääasiassa tunteita vaikeista asioista, kuten yksinäisyydestä ja kuolemasta. Ryhmässämme pantiin merkille myös teoksen toteutuksellisia seikkoja, kuten väri- ja sävymaailma, välineet ja sommittelu: hallitseeko kuvaa hämäryys vai vaaleus, minkälaista tekninen jälki on, ja mihin katse kohdistuu, yms. Tulkintoja ja merkityksiä haetaan toistaiseksi lähinnä omien mielikuvien pohjalta. Tällainen lähtökohta on tyypillistä taidekriittiselle lähestymiselle.
Arvottamista ei raporteissa esiinny.

Taidehistorialliseen tutkimustapan liittyen ryhmämme tiedot jäävät laihoiksi: teoksesta ei ole selvillä muuta kuin nimi, tekijä ja vuosi. Omassa tekstissäni tosin sidoin teoksen elokuvataiteen (/kirjallisuuteen, miten sen ottaa) historiaan. Mietin, miten tämä teos poikkeaa vertailukohteesta, mutta jätin sen omaksi tiedokseni. Huomioon täytyy silti ottaa, että tästä ei ollut sataprosenttista varmistusta, vaan vain oma arvaus, joten sen voinee laskea oman kokemuksen selittämiseksi.
Omasta elämästä ja kulttuurista haettiin yhtymäkohtia teokseen, sillä ne aiheuttivat tuntemuksia omasta elinympäristöstä.

Esteetikolle tyypillisiä kysymyksiä (taiteilijan itsensä taustoista tai tekniikan vaikutuksesta ilmaisuun) ei juuri esiinny.

Matkan alku

1a

On viileä, mutta ei kylmä. Tarkenee. Luonnon ja kasvien haju erottuu vain ohuesti viileyden alta ja ilmassa on syyskosteutta. Polviin jää jäljet istuessa. Paikka on suojaisa: ympärillä on puskia ja se on loivan mäen alapäässä. Avarin näkymä aukeaa vain lammelle.
Äänimaailmaa on vain vähän. Vesi kuuluu selvästi, mutta ei aiheuta meteliä. Puihin osuva tuulenvire on hiljainen. Lähiympäristössä ei ole ketään muita. Kaukaa voi kuulua satunnainen auton tai lentokoneen ääni, mutta pienellä todennäköisyydellä.
Ajatuksissa on huolia. Asiat eivät ole perseellään, mutta jokin vaivaa. Paikkaan on joko paettu huolia hetkellisesti tai sitten siellä on vain helpompi ajatella rauhassa. Olo ei ole hyvä, mutta paikasta ei ole tarve poistua mihinkään. Muualla ei ole sen parempi. Hahmot käyvät keskenään harvasanaista keskustelua. Keskustelu käydään itse asiassa enemmän kehonkielessä. Jos joku tulisi utelemaan, mistä on kyse, vastausta ei välttämättä tulisi.
Poistuminen kuvasta jättää kysymyksiä. Siellä voisi olla pidempään, mutta tuntuu, että häiritsen jotain (yksityisyyttä?), jos jään pidemmäksi aikaa.
Kuvan on tehnyt Maiju Salmenkivi, vuonna 2005 ja sen nimi on 'Rannalla'.

1b

Ensimmäisenä kuvaa katsoessani kiinnostuin sen hahmoista ja aiheesta. Sain intertekstuaalisen viittauksen tunnistamisen tyydytyksen. Teos on kuitenkin sen verran mielenkiintoisesti toteutettu, ettei katse karannut senkään jälkeen. Teoksesta tunnistaa kohteita, mutta siveltimen (+ muiden välineiden) käyttö jättää silti tunteen hyvin vaistonvaraisesta maalaamisesta. Siitä saa kiinni, missä ollaan ja mitä kohteet pääasiassa kuvastavat, mutta silti hahmot ikään kuin sulautuvat kiinni maahan ja ympäristöönsä. Siisteys ja tarkat viivat, joihin itse kovin useasti pyrin, ovat toissijaisia, mutta toisaalta tunnelma välittyy sitäkin vahvemmin.
Oman elämäni muistoja teos ei herätä kuin jonkin verran: hetkiin, jolloin olen tuntenut viileyttä. Samastun myös ennemmin lapseen kuin Boris Karloffiin. Mummola ja maalaismaisemat tulevat myös jossain määrin mieleen. Syksyn kylmässä nuupahtelevat kasvit ja tietty kylmyys väreissä aiheuttavat tämän. Enemmän kyse lienee silti skenaariosta, jota en ole kokenut, mutta ehkä haluaisin. Teoksessa on tietty toismaailmallisuus, joka olisi mielenkiintoista kokea, vaikka se ei välttämättä olisi edes miellyttävää. Toisaalta ilman hahmoja tunnelma olisi ehkä liikaakin kuin suomalaisesta mustavalkofilmistä, mikä taas on liian tutunomaista ollakseen kiinnostavaa, vaikkakin ehkä lisää samaistuttavuutta. Kenties hahmot ovat tulleet toisesta paikasta johonkin minulle läheiseen ympäristöön.
Teoksessa merkitsevää on yhteys, kahden erilaisen yksilön yhdessäolo. Siihen on ikuistettu huojentava hetki hiljaisuutta murheen keskellä.
Mitä hahmoille on tapahtunut? Miten he ovat ajautuneet samaan tilaan? Jakavatko he jotain yhteistä? Mitä lampeen/järveen kätkeytyy?