On viileä, mutta ei kylmä. Tarkenee. Luonnon ja kasvien haju erottuu vain ohuesti viileyden alta ja ilmassa on syyskosteutta. Polviin jää jäljet istuessa. Paikka on suojaisa: ympärillä on puskia ja se on loivan mäen alapäässä. Avarin näkymä aukeaa vain lammelle.
Äänimaailmaa on vain vähän. Vesi kuuluu selvästi, mutta ei aiheuta meteliä. Puihin osuva tuulenvire on hiljainen. Lähiympäristössä ei ole ketään muita. Kaukaa voi kuulua satunnainen auton tai lentokoneen ääni, mutta pienellä todennäköisyydellä.
Ajatuksissa on huolia. Asiat eivät ole perseellään, mutta jokin vaivaa. Paikkaan on joko paettu huolia hetkellisesti tai sitten siellä on vain helpompi ajatella rauhassa. Olo ei ole hyvä, mutta paikasta ei ole tarve poistua mihinkään. Muualla ei ole sen parempi. Hahmot käyvät keskenään harvasanaista keskustelua. Keskustelu käydään itse asiassa enemmän kehonkielessä. Jos joku tulisi utelemaan, mistä on kyse, vastausta ei välttämättä tulisi.
Poistuminen kuvasta jättää kysymyksiä. Siellä voisi olla pidempään, mutta tuntuu, että häiritsen jotain (yksityisyyttä?), jos jään pidemmäksi aikaa.
Kuvan on tehnyt Maiju Salmenkivi, vuonna 2005 ja sen nimi on 'Rannalla'.
1b
Ensimmäisenä kuvaa katsoessani kiinnostuin sen hahmoista ja aiheesta. Sain intertekstuaalisen viittauksen tunnistamisen tyydytyksen. Teos on kuitenkin sen verran mielenkiintoisesti toteutettu, ettei katse karannut senkään jälkeen. Teoksesta tunnistaa kohteita, mutta siveltimen (+ muiden välineiden) käyttö jättää silti tunteen hyvin vaistonvaraisesta maalaamisesta. Siitä saa kiinni, missä ollaan ja mitä kohteet pääasiassa kuvastavat, mutta silti hahmot ikään kuin sulautuvat kiinni maahan ja ympäristöönsä. Siisteys ja tarkat viivat, joihin itse kovin useasti pyrin, ovat toissijaisia, mutta toisaalta tunnelma välittyy sitäkin vahvemmin.
Oman elämäni muistoja teos ei herätä kuin jonkin verran: hetkiin, jolloin olen tuntenut viileyttä. Samastun myös ennemmin lapseen kuin Boris Karloffiin. Mummola ja maalaismaisemat tulevat myös jossain määrin mieleen. Syksyn kylmässä nuupahtelevat kasvit ja tietty kylmyys väreissä aiheuttavat tämän. Enemmän kyse lienee silti skenaariosta, jota en ole kokenut, mutta ehkä haluaisin. Teoksessa on tietty toismaailmallisuus, joka olisi mielenkiintoista kokea, vaikka se ei välttämättä olisi edes miellyttävää. Toisaalta ilman hahmoja tunnelma olisi ehkä liikaakin kuin suomalaisesta mustavalkofilmistä, mikä taas on liian tutunomaista ollakseen kiinnostavaa, vaikkakin ehkä lisää samaistuttavuutta. Kenties hahmot ovat tulleet toisesta paikasta johonkin minulle läheiseen ympäristöön.
Teoksessa merkitsevää on yhteys, kahden erilaisen yksilön yhdessäolo. Siihen on ikuistettu huojentava hetki hiljaisuutta murheen keskellä.
Mitä hahmoille on tapahtunut? Miten he ovat ajautuneet samaan tilaan? Jakavatko he jotain yhteistä? Mitä lampeen/järveen kätkeytyy?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti