tiistai 23. lokakuuta 2012
Kootut merkitykset
Ryhmämme tulkintoja "Rannalla"-teoksesta yhdistää vahvasti kokemukset yksinäisyydestä, viattomuudesta, kuolemasta, vastakohdista ja kylmyydestä. Hienovaraisia poikkeamia kokemuksiin syntyi (ainakin itselläni) matkan varrella, mutta kaiken kaikkiaan tunteet ovat pysyneet samoina: originaalin äärellä ehkä jopa voimistunut.
Teos herättää (teknisen jäljen ihailun alta) hyvin negatiivisia mielikuvia. Ne ovat kertoneet meille muun muassa hyväksikäytöstä, sairaudesta ja yhteiskunnan pahoinvoinnista, mutta tarkat tarinat taustalla ovat jääneet pitkälti arvoituksiksi, vaikka ennen pitkää teokseen innoittaneen Frankenstein-elokuvan merkkikohtauskin tuli tutuksi. Tämäkin seikka on varmasti merkinnyt jotain tulkinnoissa, mutta se ei ole tullut kenenkään tulkinnan tielle: olemme pitkälti luottaneet siihen, että Maiju Salmenkivi kertoo teoksellaan omaa tarinaansa sen sijaan, että vain tyytyisi toistamaan Frankensteinia.
Vaikken kiellä yhtäkään tulkintaa, yritin hakea samalla toista, täysin vastakkaista tulkintaa teokselle, mitä pyrin myös lopullisella kuvallisella analyysilläni selittämään, ja tein tämän eläytymällä teokseen kanssataiteilijana: mikä minut ajaisi luomaan juuri tämän teoksen? Vastaus voi kuulostaa tylsältä, mutta yksinkertaisesti se, että pop-kulttuuri kiinnostaa - ja toisekseen se on hauskaa. Samaan tapaan kuin itse tykkään tehdä teoksiani hyvin usein jo valmiiksi olemassa olevien hahmojen ja aiheiden (erityisesti fiktiivisten) pohjalta, on jännittävää nähdä, miltä tutut aihepiirit näyttävät, kun ne kulkevat oman henkilökohtaisen "suodattimen" läpi. Hyväksyisin täysin, mikäli Salmenkivi olisi tehnyt teoksensa vain omaksi huvikseen. Mikäli tähän kaikkeen on uskominen, niin huikea johtopäätös on, että taiteilijat ovat itsekkäitä ja intertekstuaalisuus elää vahvana nykymaailmassa. Sen ei tarvitse silti tarkoittaa, että originaalit ideat olisivat loppuneet, eikä itsekkyyden (jos se nyt sitä on) tarvitse merkitä huonoa. Uskon, että taide pysyy aidoimpana, kun sitä tekee ensisijaisesti itselleen.
Teos herättää (teknisen jäljen ihailun alta) hyvin negatiivisia mielikuvia. Ne ovat kertoneet meille muun muassa hyväksikäytöstä, sairaudesta ja yhteiskunnan pahoinvoinnista, mutta tarkat tarinat taustalla ovat jääneet pitkälti arvoituksiksi, vaikka ennen pitkää teokseen innoittaneen Frankenstein-elokuvan merkkikohtauskin tuli tutuksi. Tämäkin seikka on varmasti merkinnyt jotain tulkinnoissa, mutta se ei ole tullut kenenkään tulkinnan tielle: olemme pitkälti luottaneet siihen, että Maiju Salmenkivi kertoo teoksellaan omaa tarinaansa sen sijaan, että vain tyytyisi toistamaan Frankensteinia.
Vaikken kiellä yhtäkään tulkintaa, yritin hakea samalla toista, täysin vastakkaista tulkintaa teokselle, mitä pyrin myös lopullisella kuvallisella analyysilläni selittämään, ja tein tämän eläytymällä teokseen kanssataiteilijana: mikä minut ajaisi luomaan juuri tämän teoksen? Vastaus voi kuulostaa tylsältä, mutta yksinkertaisesti se, että pop-kulttuuri kiinnostaa - ja toisekseen se on hauskaa. Samaan tapaan kuin itse tykkään tehdä teoksiani hyvin usein jo valmiiksi olemassa olevien hahmojen ja aiheiden (erityisesti fiktiivisten) pohjalta, on jännittävää nähdä, miltä tutut aihepiirit näyttävät, kun ne kulkevat oman henkilökohtaisen "suodattimen" läpi. Hyväksyisin täysin, mikäli Salmenkivi olisi tehnyt teoksensa vain omaksi huvikseen. Mikäli tähän kaikkeen on uskominen, niin huikea johtopäätös on, että taiteilijat ovat itsekkäitä ja intertekstuaalisuus elää vahvana nykymaailmassa. Sen ei tarvitse silti tarkoittaa, että originaalit ideat olisivat loppuneet, eikä itsekkyyden (jos se nyt sitä on) tarvitse merkitä huonoa. Uskon, että taide pysyy aidoimpana, kun sitä tekee ensisijaisesti itselleen.
Näyttelykritiikki
"Miltä tuntuu, kun talven lumet ovat tulossa, mutta näyttelyssä hehkuu kesä?"
Näin voi lukea Korundin Kelluva maailma -näyttelyn esitteestä huoneen Kesä kohdalta. En suoraan sanottuna olisi ajatellutkaan moista nimeä ennen kuin sen kuulin. Kuitenkin aika valkea tunnelma edelleen tässä huoneessa.
Esitteellä on selvästi sarkasmin tajua.
Huone on nopealla vilkaisulla jaettuna kahteen osaan. Toinen puoli edustaa itselleni kesän elinvoimaista energiaa kirjavine "Naistentansseineen" (Kaija Kiuru, 1998) sekä lämpöä hohkavine Kahvila II ja III -teoksineen (Sakari Marila, 1978), jotka voisin helposti kuvitella vaikka jonkin jazz-levyn kanteen. Spektrumin molemmat päät ovat kuitenkin edustettuina, sillä karkeasti jaoteltuna toiselta puolelta löytyy hyvinkin viileitä värimaailmoja ja kylmävetoisia tunnelmia. Ehkä tämä edustaa juurikin niitä kesän viimeisiä hetkiä, jolloin valmistaudutaan jo uudelleen syksyyn. Silti samaistuminen näyttelyhuoneeseen ja "kesän hehkuun" jää ohkaiseksi. Teoksissa esitetyt aktiviteetit soutajineen ja keinujineen vetoavat eittämättä luonnonläheisyyteen mielikuvissa kesästä, mutta mieleeni tulee silti vain vanhan kansan kesä ja 50-lukulainen nostalgisointi. Onhan se nyt selvää, etten voi samaistua mihinkään, mistä ei löydy Nintendoa. Teija Immosen Rantapeli (1999) muoteineen ja edellä mainitut Marilan Kahvila-teokset tuovat enemmän nykyaikaisempaa ajankuvaa, johon on helpompi henkilökohtaisella tasolla uppoutua.
Huone on myös "korrektimpi" kuin esimerkiksi aggressiivisen Napeliounu Automatikan (Janne Räisänen) edustama Jatkuvuus.
Tästä huolimatta pystyn nauttimaan useimmista teoksista omina itsenään. Eihän muuten näyttelyn suosikkini, "Rannalla," tästäkään huoneesta - ja koko galleriasta - löytyisi. Koen tämän teoksen päätepisteenä näyttelylle, johon huonetta koristavat teokset johtavat. Juho Karjalaisen Soutaja tuntuu jakavan samanlaisen kalvavan haikeuden ja yksinolon, minkä Salmenkivenkin teos, mutta erilaisella lähestymistavalla. Tämä vahvistaa mielikuvaani siitä, kuinka huoneessa tunnelma siirtyy askel askeleelta laidasta toiseen: se sisältää vielä kesän lämpöä, mutta on jo selvästi kylmenemään päin.
Kulkiessani läpi näyttelyä Syksy-huoneesta Kesään, huomasin välittömästi "Talven" ja "Kevään" puutteen, joka oli korvattu Jatkuvuudella ja Ikuisuudella. Ajattelin tämän jonkinlaisena hartauteen vaipumisjaksona, jolloin asetutaan ikuisten kysymysten äärelle, kunnes tulee taas kesä. Tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä, että kyseessä olisi vain raukea olotila, jota ei tarvitse ajatella, tai että näyttelyn päättävissä Kesä-huoneen teoksissa olisi yhtään vähemmän puhuttelevaa materiaalia. Päällimmäisin ajatukseni näyttelyn suhteen oli, että kaikki teokset ovat syystä laitettu omiin huoneisiinsa, mutta loppujen lopuksi tällainen kategorisointi on turhaa, koska edelleen niin monet teokset voisivat hyvinkin olla jossain toisessa huoneessa. Uskon myös, että näyttelyn pystyttäjät ovat tästä tietoisia. Kaikella on oma paikkansa, mutta loppupeleissä kaikki ovat osana suurempaa kokonaisuutta ja kulkevat käsi kädessä.
Yhtä lailla kuin "Kesä," myös muut huoneet kaipaavat vihjeeksi nimensä, jotta niitä tulee ajateltua siinä kontekstissa. Huomattavaa on myös, että huoneet Kesä, Syksy ja Yö ovat selkeämpiä maallikolle, koska niistä on konkreettista kokemusta. Jatkuvuuden ja ikuisuuden kokemuksia ja käsityksiä harvoin jaetaan yhtä vahvasti. Gallerian jättämät tunteet yöstä ja syksystä eivät ehkä kohtaa henkilökohtaisia mielikuviani näistä aiheista, mutta mitä iloa siitä silloin olisi? On mielenkiintoista nähdä, miten ensimmäisistä ajatuksista poikkeavia tulkintoja niin kesäisistä, öisistä ja syksyistä, kuin jatkuvuuden ja ikuisuuden aiheista taiteilijoilta syntyy.
Kelluva maailma 7.9.2012-20.1.2013 Korundi
Näin voi lukea Korundin Kelluva maailma -näyttelyn esitteestä huoneen Kesä kohdalta. En suoraan sanottuna olisi ajatellutkaan moista nimeä ennen kuin sen kuulin. Kuitenkin aika valkea tunnelma edelleen tässä huoneessa.
Esitteellä on selvästi sarkasmin tajua.
Huone on nopealla vilkaisulla jaettuna kahteen osaan. Toinen puoli edustaa itselleni kesän elinvoimaista energiaa kirjavine "Naistentansseineen" (Kaija Kiuru, 1998) sekä lämpöä hohkavine Kahvila II ja III -teoksineen (Sakari Marila, 1978), jotka voisin helposti kuvitella vaikka jonkin jazz-levyn kanteen. Spektrumin molemmat päät ovat kuitenkin edustettuina, sillä karkeasti jaoteltuna toiselta puolelta löytyy hyvinkin viileitä värimaailmoja ja kylmävetoisia tunnelmia. Ehkä tämä edustaa juurikin niitä kesän viimeisiä hetkiä, jolloin valmistaudutaan jo uudelleen syksyyn. Silti samaistuminen näyttelyhuoneeseen ja "kesän hehkuun" jää ohkaiseksi. Teoksissa esitetyt aktiviteetit soutajineen ja keinujineen vetoavat eittämättä luonnonläheisyyteen mielikuvissa kesästä, mutta mieleeni tulee silti vain vanhan kansan kesä ja 50-lukulainen nostalgisointi. Onhan se nyt selvää, etten voi samaistua mihinkään, mistä ei löydy Nintendoa. Teija Immosen Rantapeli (1999) muoteineen ja edellä mainitut Marilan Kahvila-teokset tuovat enemmän nykyaikaisempaa ajankuvaa, johon on helpompi henkilökohtaisella tasolla uppoutua.
Huone on myös "korrektimpi" kuin esimerkiksi aggressiivisen Napeliounu Automatikan (Janne Räisänen) edustama Jatkuvuus.
Tästä huolimatta pystyn nauttimaan useimmista teoksista omina itsenään. Eihän muuten näyttelyn suosikkini, "Rannalla," tästäkään huoneesta - ja koko galleriasta - löytyisi. Koen tämän teoksen päätepisteenä näyttelylle, johon huonetta koristavat teokset johtavat. Juho Karjalaisen Soutaja tuntuu jakavan samanlaisen kalvavan haikeuden ja yksinolon, minkä Salmenkivenkin teos, mutta erilaisella lähestymistavalla. Tämä vahvistaa mielikuvaani siitä, kuinka huoneessa tunnelma siirtyy askel askeleelta laidasta toiseen: se sisältää vielä kesän lämpöä, mutta on jo selvästi kylmenemään päin.
Kulkiessani läpi näyttelyä Syksy-huoneesta Kesään, huomasin välittömästi "Talven" ja "Kevään" puutteen, joka oli korvattu Jatkuvuudella ja Ikuisuudella. Ajattelin tämän jonkinlaisena hartauteen vaipumisjaksona, jolloin asetutaan ikuisten kysymysten äärelle, kunnes tulee taas kesä. Tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä, että kyseessä olisi vain raukea olotila, jota ei tarvitse ajatella, tai että näyttelyn päättävissä Kesä-huoneen teoksissa olisi yhtään vähemmän puhuttelevaa materiaalia. Päällimmäisin ajatukseni näyttelyn suhteen oli, että kaikki teokset ovat syystä laitettu omiin huoneisiinsa, mutta loppujen lopuksi tällainen kategorisointi on turhaa, koska edelleen niin monet teokset voisivat hyvinkin olla jossain toisessa huoneessa. Uskon myös, että näyttelyn pystyttäjät ovat tästä tietoisia. Kaikella on oma paikkansa, mutta loppupeleissä kaikki ovat osana suurempaa kokonaisuutta ja kulkevat käsi kädessä.
Yhtä lailla kuin "Kesä," myös muut huoneet kaipaavat vihjeeksi nimensä, jotta niitä tulee ajateltua siinä kontekstissa. Huomattavaa on myös, että huoneet Kesä, Syksy ja Yö ovat selkeämpiä maallikolle, koska niistä on konkreettista kokemusta. Jatkuvuuden ja ikuisuuden kokemuksia ja käsityksiä harvoin jaetaan yhtä vahvasti. Gallerian jättämät tunteet yöstä ja syksystä eivät ehkä kohtaa henkilökohtaisia mielikuviani näistä aiheista, mutta mitä iloa siitä silloin olisi? On mielenkiintoista nähdä, miten ensimmäisistä ajatuksista poikkeavia tulkintoja niin kesäisistä, öisistä ja syksyistä, kuin jatkuvuuden ja ikuisuuden aiheista taiteilijoilta syntyy.
Kelluva maailma 7.9.2012-20.1.2013 Korundi
Moniaistinen tulkinta
Performanssi muutti jälleen kertaheitolla visioitani teoksesta. Tällä kertaa liikuttiin (käytän termiä väljästi, koska varsinaista liikettä performanssissa oli niin huikeasti) jossain elämän ja kuoleman välisessä limbossa. Ruumiistaan irtautuneiden sielujen huudot kaikuvat ilmassa.
Toiminta on vaistonvaraista,
vain ripaus tietoisuutta on jäljellä.
Zombiemainen tila, mutta perustunteet ovat jäljellä.
Muisto entisestä elämästä ohjaa liikkeitä.
Näkö ei ole olennaista, ääni hallitsee tunnetiloja.
Kerroksia. Haurautta ja kylmää.
Loppu lähellä. Painajainen.
Toiminta on vaistonvaraista,
vain ripaus tietoisuutta on jäljellä.
Zombiemainen tila, mutta perustunteet ovat jäljellä.
Muisto entisestä elämästä ohjaa liikkeitä.
Näkö ei ole olennaista, ääni hallitsee tunnetiloja.
Kerroksia. Haurautta ja kylmää.
Loppu lähellä. Painajainen.
sunnuntai 7. lokakuuta 2012
Taidemuseolla & Kuvallinen analyysi
Käynti Korundin taisemuseolla originaalin äärellä ei muuttanut kokemustani "Rannalla"-teoksesta erityisen järisyttävästi. Tiesin jo teoksen muhkeat mitat, joten sen seinän valtaava olemus ei tullut puun takaa. Se ei silti vähentänyt yhtään sitä seikkaa, että tämä center piece suorastaan imaisi vierellään olleet kärpäsentahrat (teokset) sisäänsä. Tätä vaikutelmaa ei vähentänyt yhtään se, että rinnalla olleet teoksissa vallitsi kasvillisuusteemat, ikään kuin jatkeena "Rannalla"-teoksen oikealle laidalle.
Teknisistä seikoista ei löytynyt erityisemmin uusia oivalluksia / jyrkkiä eroavaisuuksia reproduktioon. Siveltimen vetoja yms. miettien pienennetty tuloste ei rehellisesti sanottuna tehnyt pahastikaan epäoikeutta alkuperäiselle. Yksityiskohdat niin taustoissa kuin hahmoissakaan (kuten esim. kasvot) eivät olleet erityisesti selvempiä suuremmassa muodossa ja paikoin selvät siveltimen vedot jopa katosivat tulosteessa. Noin muutoin teos livenä ja läheltä tarkasteltuna toi samaistuttavuutta ja oikeata käsityön makua teokseen.
Eräs hienovarainen, mutta merkittävä ero teokseen kuitenkin tuli, jota koitan ylläolevalla teoksella selittää: sen lisäksi, että teoksesta paljastui värejä, joita en osannut odottaa, teos oli ennen kaikkea vihreämpi kuin osasin kuvitella. Siinä oli enemmän elinvoimaa ja positiivisempaa energiaa kuin kylmässä printtiversiossa. Samalla valkoiset pisarat ja muut "pallot" korostuivat entisestään, mistä taas sain idean tulikärpäsistä, joita kuvassa ei näy. Tämä kuva voisi sijoittua esimerkiksi metri teoksen tapahtumapaikasta oikealle tai eri aikaan päivästä tai jotain vastaavaa. Teoksen sisäinen maailma mielessäni siis muuttui hyvinkin oleellisesti: hahmot ovat mielestäni edelleen samojen huolien äärellä (mitä ikinä ne ovatkaan, en ole vielä ratkaissut), mutta ilmassa on toiveikkuutta ja optimistisempaa värinää kuin aiemman. Päässä soiva biisikin vaihtui kerrasta.
Tilaa:
Kommentit (Atom)